Antero Mero
Timo Kultanen
Kari Mälkiä
Pentti Kaunisto

Lauri Rämö

Pävi Paloposki

 Tällä sivulla julkaistaan eri tilaisuuksissa pidettyjä puheita ja esitelmiä.

Lauri Rämön puhe muistojuhlassa 8.6.2014 tässä

Liikenneneuvos Antero Mero
Juhlapuhe
Muolaan juhlat 2007

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, muolaalaiset, hyvät naiset ja miehet

Arvostettu, jo edesmennyt, kenraali Adolf Ehrnrooth korosti usein, että ihmisen on kehittyäkseen tunnettava menneisyys ja nykyisyys. Vasta sen jälkeen hän voi yrittääkään arvioida tulevaisuutta. Me läsnäolijat alamme muodostaa nykyiselläänkin, mutta varmasti tulevaisuudessa, sen joukon jonka on yhä enenemässä määrin turvauduttava, Muolaan teemassa, menneisyyteen ja siihen liittyvään perinnetietouteen. On toki todettava, että nykyinen tilanne sallii vierailut ja muun aktiivisen toiminnan Muolaassakin, mutta jos asiaa tarkemmin ajatellaan, niin kysymyshän on kuitenkin perinteen vaalimisessa. Perinteen vaalimisessa on kysymys myös näiden Muolaan juhlien järjestämisessä. Kun Humppilan Karjalaisten puheenjohtaja Jorma Rämö soitti minulle ja pyysi puhujaksi, hän korosti, että Sinun pitää aluksi esitellä itsesi. Näin ollen totean, että olen syntynyt Muolaassa Kuusaan Läheojalla eli hyvin lähellä Kuusaan hovia. Olen siis sanan varsinaisessa merkityksessä muolaalainen. Koska olen kuitenkin lapsena joutunut lähtemään evakkoon, on selvää että minulla ei ole juurikaan muistikuvia menetetystä Muolaastamme vaan kaikki kokemukseni perustuvat kerrottuun tietoon tai sitten myöhempiin kotiseutukäynteihin.
Me kaikki tiedämme, että Muolaa oli aikoinaan eräs Karjalan kannaksen ns. mahtipitäjistä, joka omasi useampia keskuksia kuten Kirkonkylä, Perkjärvi, Punnus, Kyyrölä, Kuusaat jne. sekä lukuisia pienempiä kyliä. Valitettavasti tämän päivän Muolaa on vallan toisenlainen; sanalla sanoen masentava. Kaikkialla näkyy hoitamattomuus ja välinpitämättömyys, joka antaa aiheen kysyä mihin aluetta nykyisin tarvitaan? Usein puhutaan luovutetusta Karjalasta. Minusta ilmaisu ei ole oikea vaan pitäisi puhua menetetystä Karjalasta. Emme me sitä vapaaehtoisesti luovuttaneet vaan se otettiin meiltä väkipakolla ilman vaihtoehtoja.
Tulevaisuus sitten näyttää palaako Muolaa meille konkreettisemmin takaisin.

Arvoisat läsnäolijat
Mistä tämä Muolaa on oikein saanut nimensä? Minulle soitti torstaina Jyväskylästä Ilmari Kosonen niminen henkilö, joka kertoi olevansa eläkkeellä oleva metsänhoitaja, alun perin Säämingin pitäjästä. Hän harrastaa laajasti sukuhistorioiden ja nimien tutkimista ja kertoo löytäneensä Muolaan nimijuuret jo 1200-luvulta. Muolaa nimi on alkuaan nykyisin ja kadonneesta Muinais-Preussin kielestä johdettu sana. Tuolloin oli kuulemma Liettuan seudulla käytetty sana molis, joka muuntui myöhemmin muolas ja tarkoittaa savea. Koko hänen tarinansa oli hämmästyttävä, mutta mielenkiintoista oli lisäksi se, että hänen mukaansa Suomen hevonenkin on jo alkuaan 1200-luvulta ja muolaalaiset ovat olleet kuuluisia hyvistä hevosen kasvatustaidoistaan. Minut tämä kyseinen henkilö oli pongannut jostain lehdestä tämän tilaisuuden puhujana.

Hyvät kuulijat
Perinteen säilyttämisen osalta on ilahduttavaa, että vuosittain pidettävien pitäjäjuhlien suosio on säilynyt ja jopa kasvanut. Ensimmäiset juhlathan vietettiin 1949 Forssassa ja sen jälkeen juhlapaikka on kiertänyt vuorotellen niissä pitäjissä joihin muolaalaisia on sijoitettu. Merkittävänä toimeenpanijaorganisaationa on toiminut Muolaalaisten Seura, joka perustettiin 1948 ja jonka ensimmäisenä puheenjohtajana toimi ministeri Emil Luukka. Luukan suku onkin ollut varsin aktiivinen toimijaosapuoli Muolaan perinteen vaalijana.
Jos halutaan poimia esiin Muolaan merkkihenkilöitä, niin ensimmäisenä tulevat mieleen mainittu Emil Luukka, joka kansanedustajana ja ministerinä pystyi kovasti vaikuttamaan muolaalaisten evakkotaipaleen jälkeisiin asioihin. Toinen merkittävä persoona on ollut Muolaan viimeinen pappi rovasti Toivo Rapeli. Hän loi elämän uskoa pitäjäläisiin ja lohdutti ihmisiä, jotka olivat häneen turvanneet. Juuri tyypillistä oli se, että tällaisiin merkkihenkilöihin turvauduttiin, heidät tavallaan omittiin ja heihin luotettiin. Heitä myös muisteltiin jäkipolville.
Meikäläisen muistoihim liittyvät konkreettisemmin sellaiset nimet kuin Mikael Rämö, joka toimi Muolaa seuran puheenjohtajana 7 vuotta ja joka muutoin Jokioisilla vaikuttaen ansioitui niin, että sai pitäjäneuvoksen arvonimen. Tässä yhteydessä on myös pakko todeta, että Mikaelin poika Hannu Rämö jatkaa isänsä viitoittamaa perinteen säilyttämistä. Hannu toimii nykyään Nousiaisten kunnanjohtajana ja sieltä käsin on kiitettävällä tavalla pitänyt yllä juurien perintöä. Kulttuuri puolelta nousee ensimmäisenä esiin oopperalaulaja Raimo Mero, joka laulun voimalla on pitänyt Karjalaperinnettä kiitettävästi yllä. Toki laulu – ja musiikki on ollut muutoinkin edustettuna mm. Ami Loven ja Unto Mononen mainitakseni. Muolaalaiset ovat menestyneet ansiokkaasti myös opintiellä; on tohtoreita, insinöörejä, lääkäreitä jne. Löytyypä joukosta miss Suomikin, Airi Ikävalko, vuodelta 1957. Vuoden 1971 miss Suomi Pirjo Laitila on nuorempi painos, mutta omaa melkein muolaalaiset juuret.

Arvoisat juhlavieraat
Yleisesti ottaen on ollut mieluisaa huomata, että Muolaa nimenä on hyvin esillä muun muassa Forssassa. Siellä nimittäin on aivan oma kaupungin osa, jonka nimi on Pikku-Muolaa. Unohtaa ei sovi myöskään Muolaa museota, joka on sijoitettu entisiin Finlaysonin tiloihin tehtaan komean piipun juurelle. Väitänpä, että ennen siirtolaisia ei forssalaisilla, noin yleisesti ottaen, ollut juurikaan tietoa koko Muolaan pitäjästä. Tietysti noin tasapuolisuuden nimessä on todettava, että kyllä Someroltakin aihetta löytyy, koska siellä on Muolaantie.
Omalta osaltani perinteistä voin kertoa, että olen vieraillut, luvalla tai luvatta, kotiseudullani kymmeniä kertoja. Synnyinkotini kivijalka on ainoa tunnistettava muisto. Kuitenkin aina tuntuu kuin kotiin tulisi. Tänä kesänäkin olen jo käynyt siellä kaksi kertaa; viimeksi viikko sitten.
Muutoin olen törmännyt työelämässäni Turun lentoasemalla muutaman kerran ilmiöön, joka tavallaan on huvittanut, mutta jonka avulla olen voinut pitää identiteettiäni yllä. Toimiessani lentoaseman päällikkönä Turussa vieraili sekä Venäjän edesmennyt presidentti Boris Jeltsin että nykyinen presidentti Vladimir Putin kahdesti. Tuollaiset valtiovierailut olivat ne sitten virallisia tai epävirallisia vaativat mittavat ennakkovalmistelut, jotka ajallisesti kestävät noin parisen viikkoa. On selvää, että järjestelyiden aikana syntyy monenlaisia keskusteluja. Näin venäläinen osapuoli lähesti minua kohteliaasti (molempien presidenttien aikana) ja kysyi herra Mero mistä päin Te olette kotoisin? Oletteko Te turkulaisia? Olen järjestelmällisesti vastannut jokaiselle, että en ole Turusta. Minä olen syntynyt Karjalan kannaksella Muolaassa; kylässä jonka nimi on nykyään Klimovo. Keskustelu onkin sitten päättynyt siihen. Haluan kuitenkin korostaa, että yhteistyömme on tästä huolimatta sujunut erinomaisen hyvin. Aivan samoin yhteistyö sujui aikoinaan Kyyrölän kyläläisten ja paikallisväestön kanssa, vaikka Kyyrölä oli venäläinen kylä.

Jos etsii joitakin yhtymäkohtia Muolaan ja Humppilan välillä niin voi huomata, että molemmista pitäjistä on noussut esiin kaksi Mannerheim ristin ritaria, molemmista pitäjistä on ollut kaksi kansanedustajaa ja humppilalaisia on palvellut sotilaina Perkjärvellä sekä varusmiehenä että osallistunut sodan aikana taisteluihin.
Kun tuossa alussa mainitsin kenraali Adolf Ehrnroothin, niin hänellä on sukulaisosuutta Muolaaseen ja Kuusaan hoviin. Erityisesti hän on kuitenkin maininnut tuntevansa Muolaan tiet ja polut ratsastusretkiensä perusteella. Hän nimittäin oli ratsuväen upseeri, joka teki useita tarkastus- ja tutkimusmatkoja Kannaksella.
Muolaan miehet taistelivat talvisodan yhdessä, mutta jatkosodan aikana he sijoittuivat silloisen asuinpaikkakuntansa mukaisesti sen paikkakunnan joukkoihin ja osallistuivat kunniakkaasti taisteluihin, joiden tuloksena saavutettiin torjuntavoitto ja säilytettiin Suomen itsenäisyys.

Ehkä meihin karjalaisiin voidaan siteerata Goethen vertailevia sanontoja:
Omaisuus menetetty - jotakin menetetty,
Kunnia menetetty - paljon menetetty;
Rohkeus menetetty - kaikki menetetty,
mutta lopun osalta kuitenkin, kaikki on hyvin tallessa ja hallinnassa.

Mutta miten perinne säilyy jatkossa? On kaiketi todettava, että väki vähenee ja yhä enemmän perinteen säilyttäminen siirty nuoremmille sukupolville. Nuoret, kuten veteraanin iltahuuto laulussakin sanotaan: teidän nyt vuoronne on.

Arvoisat läsnäolijat
Haluan ensinnäkin kiittää tästä puheenvuorosta, haluan toivottaa kaikille läsnäolijoille hyvää loppukesää sekä muistuttaa että toivoa, että ollaan kaikki Muolaan hölmöjä niin kuin sanonta kuuluu ja pidetään yhdessä yllä kallista Muolaa perinnettä. Kiitos

...............................................................................................................................................
Timo Kultanen
MUOLAAN PITÄJÄJUHLAT
JUHLAPUHE 31.7.2006 SOMERO

Arvoisat muolaalaiset, hyvät juhlavieraat,
On suuri kunnia saada tulla puhumaan tähän juhlaan.

Tulen puhumaan siitä, minka minä olen kokenut tärkeäksi omassa suhteessani Muolaaseen ja Karjalaan.
Omat Muolaa –juureni tulevat isäni Kalevi Kultasen kautta. Hän joutui lähtemään
Muolaasta nuorena poikana, kuten moni täällä läsnä oleva.
Muolaassa kävin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Kokemus oli mieleenpainuva
ja jälkeenpäin olin erittäin tyytyväinen, että olin lähtenyt juurieni maille.
Kiinnostukseni Karjalaan ja Muolaaseen heräsivät matkan aikana uuteen eloon,
vaikka karjalaisia lauluja olenkin koko aikuisikäni laulanut,

Karjalan vaikutukset Suomeen ja suomalaisuuteen

Karjalalla on vahva vaikutus suomalaisuuteen. Liian usein menetettyä Karjalaa pidetään maantieteellisenä osana mennyttä Suomea ja unohdetaan, että yli miljoonassa suomalaisessa virtaa karjalaista verta. Joka viides suomalainen on taustaltaan karjalainen. Karjalaisuus on siis edelleen vahvasti läsnä Suomessa.
Suomalaisuuden, suomalaisen identiteetin ja suomalaisen kulttuurin kannalta karjalaisuuden merkitys on aivan keskeinen. Suomalaisen kulttuurin juuret nojaavat vahvimmin juuri Karjalaan. Kalevala ja Kanteletar ovat tästä parhaimmat esimerkit.
Jean Sibelius, säveltäjistämme suurin, sanoi aikanaan: "Karjalasta löytyi sävellysteni suomalainen sävy". Olisiko Sibeliuksesta koskaan tullut yhtä maailman suurista säveltäjistä ilman Karjalasta ammentamaansa tunnevirettä, jota hän kutsui suomalaiseksi sävyksi. Ehkä se oli jotakin sellaista, joka loi hänen teoksiinsa sen omaleimaisuuden, joka erottui ja nosti hänet yhdeksi suurista.
Karelialismi oli Suomen taiteissa 1800-luvun lopulta vaikuttanut suuntaus, jossa Karjala ja karjalaisuus olivat voimakkaina vaikuttajina. Se toimi voimakkaana pontimena monille suurille suomalaisille taiteilijoille kuten Eero Järnefeltille, Akseli Gallen-Kallelalle, Juhani Aholle ja monille muille. Karelialismi merkitsi heille suomalaisuuden ja Suomen puolustamista siinä historiallisessa taitekohdassa, jossa kansamme kohtalo oli vaakalaudalla 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.
Karjalaisuus, Karjalan nostalgiset muistot ja Karjalan kaipuu ovat kiehtoneet kautta aikain monia taiteilijoita. Edesmennyt suuri sanojen mestari Juha Vainio kuvasi karjalaisuutta monivivahteisesti useissa lauluissaan.
"Aina hauskaa olla pittää, niin on, ei maha mittää". Vainion hienoissa, kepeäksikin luonnehdituissa, mutta syvimmiltään loistavan hienovireisessä laulussa kuvataan suurella herkkyydellä Karjalan kaipuuta.
"Kun tuntuu kyynel poskellain, niin muistan vain, mä että sentään joskus jossain onnen sain, muistoissani siksi teen matkan aina uudelleen, Karjalaan. Jos eilispäivän takaisin nyt saada vois, niin tämän päivän suruista sun veisin pois. Uskon, ettet sano ei, muistot kanssain kun sut vei, Karjalaan."
Mielestäni nämä Vainion tekstit kuvaavat sitä elämäniloa ja myönteistä tunnemaailmaa, jotka Karjalaan niin useasti on liitetty.

Karjalan jättäminen ja evakkotie

Kun Karjala on aiheena, on mahdotonta sivuuttaa Karjalan menettämistä ja evakkotietä,

Veikko Lavi kuvasi Evakon laulussaan evakkoon lähtöä ja karjalaista elämän voimaa riipaisevin sanoin:
"Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää,
sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää.
Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut,
karjalaisten elontahtoa ei sota suistanut"

Talvisodan alku on varmasti jäänyt pysyvästi kaikkien karjalaislapsien mieleen.
Lukemani mukaan sotaan ei juuri uskottu, mutta jatkuva keskustelu sodan mahdollisesta uhkasta oli ahdistavaa.
Kun sota alkoi, se tuli jollain lailla yllätyksenä ja epätodellisena. Yhtäkkiä kireässä pakkassäässä taivas oli täynnä pommikoneita, jotka pudottivat pommejaan. Miehiä alettiin viedä sotaan.
Ja kohta joutuivat lähtemään myös naiset ja lapset. Mukanaan heillä oli vain ruokatarpeita, vaatteita ja koulutarvikkeita. Kaikki muu oli jätettävä. Lapsille laitettiin nimilaput kaulaan ja valkeat lakanat ylle, jotta heitä ei voitaisi erottaa yllä lentävistä pommikoneista. Sen pelon määrää on turha yrittää kuvata.
On ymmärrettävää, että tällaisen kokeminen on ihmisen mielelle sellainen taakka, että siitä selviytyminen on ollut ihme. Olisiko mikään muu heimo Suomessa siitä selviytynyt? Iloisuus, optimismi ja sitkeys, jotka ominaisuudet karjalaisuuteen on usein liitetty, olivat varmasti juuri niitä piirteitä, joiden avulla epävarmuudessa, uusissa olosuhteissa ja uusien ihmisten ympäröiminä karjalaiset loivat elämänsä uudelleen ja ovat menestyneetkin erinomaisesti.
Vaikka Evakon laulu on joskus valittu Suomen surullisimmaksi lauluksi, on laulussa tarkemmin kuunnellen vuorotellen toivoa, surua ja uskoa ilmaistuna sellaisella tavalla, joka tuskin ketään jättää kylmäksi:
"Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan.
Vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan.
Tuli kirje isältä: "Mä pääsen pian siviiliin".
Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin".

Yli 400.000 suomalaista joutui lähtemään omilta mailtaan, omista kodeistaan, osa kaksi kertaa.

Karjalan palauttaminen

Kysymys Karjalan mahdollisesta palauttamisesta on myös aihe, joka on osa minun Karjalaani ja Muolaatani. Karjalan palauttaminen on ollut jatkuvasti enemmän tai vähemmän julkisessa keskustelussa.
Aihe on ollut ulkopoliittisesti arka ja on sitä edelleen. Siihen eivät perestroikat tai muut muutokset itäisessä naapurissamme ole juurikaan vaikuttaneet. Arvelisin, että palautusta ei rauhan ajan jatkuessa tule tapahtumaan.
Entä, jos Karjala palautettaisiin. Sitä loistokasta Karjalaa ja Muolaata, joka yli 60 vuotta sitten meiltä vääryydellä otettiin, sitä emme voi koskaan saada takaisin. Se, minkä voimme saada, on maa, jonka menetimme.
Se, minkä kuitenkin säilytimme, oli itsenäisyys. Voimme päättää omista asioistamme. Täälläkin on paikalla monia sodan veteraaneja, joita saamme kiittää siitä, että olemme Suomen lipun alla eläneet omassa maassamme.

Juuret ja mielen tasapaino

Kotiseutu on osa ihmisen syvintä itseä. Eivät ainoastaan talot, maat, kivet, puut, vedet, vaan se kokonaisuus, joka muodostuu edellä mainittujen lisäksi tutuista ihmisistä, muistoista ja siitä, että kokee kuuluvansa johonkin.
Terve minäkuva tarkoittaa suurin piirtein sitä, millä keinoin ihminen pysyy henkisesti ehjänä. Se koostuu muutamista tärkeistä asioista.
Siihen kuuluvat mm. ihmiset riittävä itsenäisyys, itsensä arvostaminen, itseluottamus, itsekunnioitus, myönteinen ajatusmaailma ja omien tunteiden ja tarpeiden tiedostaminen.
Mutta siihen kuuluu lisäksi kaksi asiaa, jotka ovat tämänkin tilaisuuden ja muolaalaisuuden kannalta erittäin tärkeitä.
Ensimmäinen niistä on oman historiansa tunteminen eli se, että ymmärtää oman taustansa ja sukujuurensa sekä tuntee sukulaisensa.
Toinen on yhteisöön kuuluminen eli tunne siitä, että kuuluu johonkin joukkoon ja kokee olevansa hyväksytty siinä joukossa.
Näitä kahta ihmisen mielen eheyden kannalta tärkeää asiaa olemme täällä tänään toteuttamassa. Vuosi toisensa jälkeen muolaalaiset kokoontuvat sadoittain vahvistamaan ja pitämään yllä oman historiansa voimaa ja sitä suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, joka tässäkin tilaisuudessa on aistittavissa.

Hyvät juhlavieraat, minulle Muolaan tarina on ilojen ja surujen suuri kertomus.
Ilon maailmaa ovat ne kaikki kertomukset karjalaisen elämän iloisuudesta, vieraanvaraisuudesta, sitkeydestä ja hyväntahtoisuudesta. Surun maailmaa ovat kertomukset kodin jättämisestä. Kaiken jättämisestä.

Vaikka Muolaassa syntyneiden joukko vuosi vuodelta harvenee, toivon, että ylpeiden, juurensa tuntevien muolaalaisten joukko säilyy voimakkaana myös tulevina vuosina!

Hyvät juhlavieraat! Lopetan tämän puheeni Evakon laulun viimeiseen säkeistöön, joka kuvaa kauniilla ja liikuttavalla tavalla yhden evakkoperheen elämän uudelleen alkamista ja Karjalan muistoa: Perheen isä oli haudattu sankarihautaan. Pieni veli oli syntynyt evakkomatkan aikana. karjalainen veri vei kuitenkin eteenpäin.

"Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti
niin uuden elon alkamista kiurut säesti.
Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
kerroin hälle, kuinka kaunis oli kerran Karjala"

Hyvät ystävät, toivon teille antoisaa juhlapäivän jatkoa!
...............................................................................................................................................

AJATUKSIA MUOLAASTA JA MUOLAALAISUUDESTA
(Fil tri Kari Mäkilä)
Hyvät muolaalaiset
Arvoisa juhlayleisö

Kun puu tai kasvi tempaistaan juuriltaan, se ei kuihdu eikä kuole, jos se onnistuneesti siirretään toiseen maaperään. Siellä se pystyy jatkamaan elämäänsä ja yltää uuteen kukoistukseen. Juuret ja juurtuminen ovat elämää ylläpitävä ja vakauttava voima. Juuret ravitsevat, juuret tukevat, juuret pitävät pystyssä. Juurten varaan syntyy kasvu, juurista versoo uutta elämää.

Meille suomalaisille juuret merkitsevät suomalaisuutta. Juurillamme on kuitenkin myös oma paikallinen ulottuvuutensa. Suurella osalla suomalaisista juuret merkitsevät karjalaisuutta ja voimakasta sidettä omaan karjalaiseen kotiseutuun. Tuhansilla karjalaisilla kotiseutujuuret johtavat Muolaaseen, joka oli vuosisatojen ajan suomalaisten asuttama ja edustaa hyvin vanhoja historiallisia juuriamme. Muolaa mainitaan osana Äyräpään kihlakuntaa jo 1300-luvulla ja seurakuntanakin sillä on ollut ikää yli 600 vuotta.

Vanhassa muolaalaisuudessa on useita eri historiallisia kerrostumia. Muolaalaisuus on merkinnyt elämistä rajamaalla, lähellä kahden eri valtapiirin poliittista rajaa. Poliittinen raja on merkinnyt epävakautta, turvattomuutta ja elämistä eri valtasuhteiden alla. Muolaa on rajaan nähden ollut läntistä Karjalaa, osa luterilaista Ruotsi-Suomea sille ominaisine yhteiskuntarakenteineen. Toisaalta Muolaa eräässä historiansa vaiheessa on muun Kaakkois-Suomen tavoin ollut rajan itäpuolella liitettynä Venäjään ja irrotettuna muusta Suomesta. Muolaan karjalaisille aika on merkinnyt elämää venäläisen lahjoitusmaajärjestelmän alaisuudessa. Poliittiset muutokset ovat edellyttäneet muolaalaisilta ja muilta karjalaisilta sopeutumista, opettaneet selviytymään ja vaalimaan omaa perintöä. Raja-asema on synnyttänyt myös aktiivista itsenäistymistahtoa tsaarinvallan aikana. Tunnemme muolaalaisten osuuden jääkäriliikkeessä. Raja-asema on merkinnyt eturintama-asemaa aikana, jolloin koko maan itsenäisyyttä on jouduttu puolustamaan.

Rajamaa-asema on historiallisesti merkinnyt Muolaalle myös silta-asemaa ja elämää kulttuurien raja- ja vuorovaikutusalueella. Muolaasta ovat avautuneet kauppayhteydet niin länteen kuin itään, vilkkaaseen ja kansainväliseen Viipuriin ja Venäjän pääkaupunkiin Pietariin. Kulttuurisesti vanha maanviljelysvaltainen Muolaa on edustanut luterilaisuutta ja karjalaista kulttuuria, mutta rinnalla on elänyt myös Kyyrölän venäläisten ortodoksinen kulttuuri ja heidän kuuluisat käsityöläisperinteensä. Kulttuurien vuorovaikutus on heijastunut myös puhuttuun kieleen. Vanhan Muolaan kuten muunkin Kannaksen murteessa on paljon itäisiä, venäjästä tulleita sanastovaikutteita, jotka ovat antaneet ilmeikkääseen karjalan murteeseen oman värikkään lisänsä. Länsisuomalainen tuskin ymmärtää, mitä kannakselaisemäntä on tarkoittanut, kun hän on pyytänyt talikkoa pannakseen olkia patjan sisään ja sanonut: "Anna miul vilkka, mie paan pehuloi potuskaan." Kaikkiaan vanha Muolaa on ollut moni-ilmeinen yhteisö, ja sen raja-asema on merkinnyt myös monia mahdollisuuksia.

Osa muolaalaista identiteettiä on Muolaan luonto, joka on elänyt ja elää yli historian eri käänteiden. Järvineen, harjuineen, lehtoineen ja niiden povessa levänneine kylineen se on säilyttänyt oman viehätysvoimansa ja elää voimakkaasti Muolaan karjalaisten mielessä. Muolaan luonto on myös toisen polven karjalaiselle, kuten esimerkiksi minulle, se kehys, jossa voi nähdä häivähdyksen omien esivanhempien elämästä ja menneisyydestä. Luonto on usein myös ainoa kotikylästä tai kotitalosta säilynyt muistomerkki. Se on side seudulla kerran vilkkaasti sykkineeseen elämään. Se on osa muolaalaista sielunmaisemaa. Tämä näkyy monista muistelmistakin. Elvi Rajala, o.s. Kuisma Muolaan Jaarilasta kirjoittaa:

"Jaarilast olliit Vuotjärvel päi niittylöihi yli Kukomäel ast nii sorjat näköalat ja luonnonkauniit maisemat, et ne ei unohu mielest millokaa. Koko Lehtokylä koulupiiri aluetta sanottiikii Ylämaakulmaks, ko siält näky nii korkialt ja ettäält, et myö opittii jo lapsen katsomaa maailmaa avarast. Meist tul avarakatseisii ihmisii".

Muolaalaissyntyisen kirjailijamme Anu Kaipaisen Muolaa on luonnoltaan värikäs ja yltäkylläinen. Romaanissa "Kaihoja kukkuvat käet" hän kuvaa sitä mm. seuraavasti:

Siellä "aurinko kieppui kuin palava kärrinpyörä Perkoisjärven mustilla aalloilla ja metsät työnsivät läähättäen puolukoita ja sieniä niin että niiden päälle oli selälleen kellahtaa". "Ja voi sitä hehkua, voi sitä elämän yltäkylläisyyttä, kun [---] Kannaksen omenapuut keväällä kukkivat ja pöyhyttivät terälehtiään niin että omenatarha oli kuin höyhensade. Ja [---] syksyllä ne olivat vallan pakahtua tulenpunaansa ja valkeaan kuulauteen".

Kirjan "Tuhottu kylä ja kaupunki" kirjoittaneelle Sulo Sipiläiselle Muolaa on vaikuttavimmillaan silmien eteen avautuva "sykähdyttävän laaja näköala, joka ulottuu kauas taivaanrannan sineen".

Arvoisa juhlaväki

Nykymuolaalaisille Muolaa on myös maisema, joka ulottuu kauas muistojen sineen, aikaan ennen toista maailmansotaa. Tänä vuonna on kulunut tasan kuusi vuosikymmentä vuotta niistä traagisista päivistä, jolloin muolaalaiset tuhansien muiden karjalaisten tavoin joutuivat lopullisesti luopumaan kotiseudustaan ja lähtemään kohti uutta tulevaisuutta uusille asuinsijoille. Sota merkitsi tuhansia ihmisuhreja. Karjalaisille ja muolaalaisille se merkitsi myös omien juurien katkeamista siinä maaperässä, johon ne olivat sukupolvien ja vuosisatojen saatossa lujasti asettuneet. Eron kokemus oli kipeä. Kaipuu juurille on säilynyt ja kuvastuu muolaalaisten muistelmissa tänäkin päivänä. Aili Kruth, o.s. Savolainen kirjoittaa:

"Suomi on kaunis vihreä maa. Mutta miksi olen rakastunut niin Karjalaan, että muistot eivät hupene, vaan seuraavat yhä vuosikymmenien taa? Olenhan nähnyt sen ensiksi ja kasvanut juoksennellen sen pellonpientareita."

Hilma Sisko Järvinen, o.s.Virolainen kirjoittaa:

"Jokainen, joka on jättänyt synnyin- ja kotiseutunsa, muistaa siitä aina kauneimmat paikat ja jopa kesäisen tuulen hyväilevän lämmön. Näin on käynyt meille Karjalan kannaksen ihmisille."

Aili Päivinen, o.s. Seppänen on kirjoittanut Rakkausrunon:

"Minä rakastan sinua, vaikka niin ei saisi tehdä.
Sanovat, että sinut pitäisi unohtaa eikä edes nimeäsi mainita.
Mutta minkä minä sille voin:
olimmehan yhdessä kaksi vuosikymmentä.
Sinä olet minulle tuomen tuoksua ja kukkivia omenapuita,
sinä olet valkovuokkoja
ja Hopeaojan solinaa.
Ja nytkin vielä
pitkän ja kyyneleisen eron jälkeen
minä rakastan sinua, Karjala."

Muolaan asukkaat ovat luopuneet entisestä kodistaan, luonnonkauniista kotiseudustaan ja elinvoimaisesta yhteisöstään. Muolaalaisuus ei silti ole kadonnut, vaan jatkuu henkisenä perintönä uusilla asuinsijoilla. Voimme puhua uudesta muolaalaisuudesta.

Sodan jälkeen Karjalan muolaalaisista on tullut Hämeen muolaalaisia, osaksi he ovat asettuneet Hämeen ulkopuolellekin. Uuden muolaalaisasutuksen ydinaluetta ovat olleet Tammelan kihlakunnan 12 kuntaa ja Hämeenlinna lähialueineen.

Sodanjälkeinen aika on merkinnyt muolaalaisille uuden rakentamista, sopeutumista ja juurtumista uuteen ympäristöön. Jälleenrakentaminen on edellyttänyt koko sodanjälkeisen yhteiskunnan tukea. Se on ollut suuri haaste muolaalaisille itselleen, jotka ovat rakentaneet uudet kodit ja raivanneet uudismaat. Sopeutumista on helpottanut muolaalaisten asuttaminen kyläkuntaperiaatteella ja heidän voimakas yhteisöhenkensä. Muolaalaisten elämää ja tuntoja jälleenrakentamisvuosina kuvastaa hyvin seuraava muistelma, jonka on kirjoittanut Muolaan Kallaisista kotoisin oleva Aili Seppänen, o.s. Koisti;

"Vuonna 1946 saimme tietää, että saamme maapaikan Ypäjän Saarikon kartanosta. Koko kartano jaettiin pika-asutustiloiksi. Kartanosta muodostui 55 tilaa. Lisäksi tilat saivat yhteiseen käyttöön tarkoitettuja sora-alueita ja mutapalstat. Olimme onnellisia saatuamme oman kodin kaikkien vaikeuksien jälkeen.[---] Suurten ponnistelujen jälkeen ja tulevaisuuteen uskoen elämä alkoi muotoutua raiteilleen. Saarikon kartanon alueelle syntyi vireä kyläkunta. [---] Suomi oli harvoja maita maailmassa, joka sijoitti pakolaiset. Tästä täytyy antaa suurkiitokset silloisille päättäjille".

Uuden elämän asetuttua uusiin uomiinsa on samalla syntynyt kokonainen uusi sukupolvi muolaalaisten jälkeläisiä, joille Muolaa lapsuudessa ja nuoruudessa on välittynyt pelkästään vanhempien, isovanhempien, muun suvun sekä muolaalaisten naapureiden kokemusmaailman kautta. Tähän sukupolveen kuulun itsekin. Olen Ypäjällä kasvanut kahdessa kulttuurissa – hämäläisen isän ja muolaalaisen äidin yhteisessä kodissa, hämäläisen ja karjalaisen asutuksen raja-alueella ja kontaktissa sekä hämäläisiin että karjalaisiin sukulaisiin ja tuttaviin. Karjalaisuus on ollut rikkaus, joka on avartanut kokemusmaailmaani ja on minulle yhä hyvin läheinen. Muolaa on varhaisissa muistikuvissani karjalaisten sykähdyttäviä kertomuksia menneestä elämästä, se on Muolaan kirkkoa maalauksena muolaalaiskotien seinällä, se on karjalaisten ihmisten karjalaista puheenpartta, eloisuutta, lämpöä, herkkyyttä ja kaihoa. Myöhemmällä iällä Karjala ja Muolaa ovat tulleet lähelle sinne suuntautuneiden matkojen sekä sukututkimuksen kautta. Kerron tästä tuonnempana. Ehkä itäisellä sukutaustalla on ollut vaikutusta myös siihen, että valmistuttuani Forssan yhteislyseosta ylioppilaaksi vuonna 1966 aloitin Helsingin yliopistossa opinnot, joihin saksan kielen ja kulttuurin ohella kuului myös venäjän kieli ja kirjallisuus. Elämä johdatti minut sittemmin venäjän kielen opettajaksi ja tutkijaksi Tampereen yliopistoon.

Uusi sodanjälkeinen muolaalaisuus on ollut mitä suurimmassa määrin myös paikkakuntarajat ylittävää aktiivista toimintaa, joka kumpuaa syvästä kotiseuturakkaudesta ja halusta vaalia omaa menneisyyttä ja minuutta. Muolaalaisuudesta on tullut ihmisten henkinen yhdysside. Se yhdistää vanhan Muolaan ajan kokenutta sukupolvea ja välittyy tämän sukupolven kautta myös jälkipolville. Uusi muolaalaisuus on erityyppistä entiseen kotiseutuun liittyvää järjestö- ja kansalaistoimintaa, historiaan ja kulttuuriin liittyvää tutkimusta sekä kotiseutumatkailua.

Muolaalaisten keskinäistä yhteyttä on ylläpitänyt ja tukenut Muolaan pitäjäseuran toiminta ja sen vuosittain järjestämät pitäjäjuhlat, joihin osallistuminen on perinteisesti ollut vilkasta.

"Matka pitäjäjuhlille on matka omien luo. Kun haluaa tavata vielä elävän Karjalan, sen kohtaa Karjalassa syntyneen ihmisen katseessa",

on Viljo Luukka koskettavasti todennut. Arvokasta työtä on tehty myös paikallisten Karjalaseurojen puitteissa.

Muolaa on ollut myös erityyppisen tutkimuksen kohteena. Tutkimus on kohdistunut Muolaan historiaan, jota on käsitelty Äyräpään kihlakunnan ajoista aina 1900-luvulle asti. Muolaan historiaa on tuotu konkreettisesti lähelle myös Forssaan perustetun Muolaan museon kautta. Edelleen tutkimuksen kohteena on ollut Muolaan murre, jota on Helsingin yliopiston toimesta tallennettu yhdessä muiden luovutetun alueen murteiden kanssa. Muolaan murteen tutkimuksen kannalta arvokas on myös Lauri Kanteen kokoama aineisto, joka on ilmestynyt Jaakko Okkerin toimittamana teoksena "Parrai päi, Keski-Kannaksen murresanakirja". Eräs Muolaa-tutkimukseen liittyvistä hankkeista on ollut Helsingin yliopiston paikannimien tallennusprojekti, jonka tuloksena on kerätty yli 11000 Muolaan alueella ollutta nimeä. Perinnetutkimuksen avulla on pyritty selvittämään perinteiden säilymistä ja muuntumista ja ihmisen sopeutumista uuteen asuinympäristöön. Tutkimuskohteena on ollut myös Muolaan kirkollinen kansanperinne. Vanhaa perinnettä on tuotu esille suunnittelemalla Muolaan naisen kansallispuku. Vanhan Muolaan elämää on kuvattu lukuisissa kyläkirjoissa, joita Muolaan kylien asukkaat ovat viime vuosina innolla laatineet. Niihin sisältyvä elävä henkilökohtainen kokemus tekee niistä arvokkaita historiallista tutkimusta täydentäviä teoksia. Muolaan venäjänkielisen vähemmistön eli Kyyrölän venäläisten kieli ja perinne ovat nekin olleet akateemisen tutkimuksen kohteina. Kyyrölä-tutkimusta ovat tehneet mm. Tampereen ja Joensuun yliopiston tutkijat.

Kotiseututoiminta on suuntautunut myös itse entisen Muolaan alueelle. Siellä tehtyä arvokasta kansalaistyötä on tukenut myös rakentava yhteistyö venäläisen osapuolen kanssa. On kunnostettu kirkkomaita ja pystytetty muistomerkkejä osoittaen näin kunniaa menneille polville. Tähän toimintaan ovat osallistuneet aktiivisesti monet entiset muolaalaiset, mm. jaarilalainen Aaro Närvänen. Kiitämme kaikkia heitä. Huolella vaalitussa ympäristössä on voitu ja voidaan järjestää arvokkaita muistotilaisuuksia. Vainajien muistojuhlista Muolaassa on tullut jo perinne. Tänä vuonnakin Kyyrölässä ja Muolaan kirkon raunioilla järjestetyissä juhlatilaisuuksissa oli läsnä paljon entisiä muolaalaisia ja heidän jälkeläisiään. Kukkatervehdykset ja seppeleet, musiikkiesitykset ja puheet, vehreä ympäristö, auringon lämpö ja kirkkomaan alapuolella kimmeltävä syvänsininen Kirkkojärvi tekivät tilaisuudesta kauniin ja vaikuttavan. Rauniot heräsivät elämään.

Omille juurille paluuta on myös vilkas kotiseutumatkailu. Kotiseutumatkoihin liittyy paljon voimakkaita tunteita, kaipuuta, ja surua, mutta myös iloa pääsystä takaisin omille juurille ja iloista karjalaista elämänasennetta. Näitä erilaisia kokemuksia kuvastavat monet matkakertomukset ja muut kirjoitukset. Muolaan Sakkalilassa asunut äitini Aili Mäkilä, o.s. Turkki. on kuvannut omaa kokemustaan seuraavasti:

"Kun ensimmäisen kerran vuonna 1990 kävin perheeni kanssa lapsuuden kotikylässä, kokemus oli vaikuttava. Sai nähdä rakkaat paikat, kauniin luonnon, oli aivan kuin etelään olisi mennyt. Erityisesti halusin mennä kotini metsään ja sen Turkinnotkoon katsomaan pähkinäpensaita, joista kylän lasten kanssa olin kerännyt pähkinöitä. Oli pensaita vieläkin. Nyt otimme pähkinöitä matkamuistoksi."

Eira Mäkilä, o.s. Pessinen Sakkalilasta kuvaa tunnelmiaan ja ajatuksiaan runomuodossa:

"Kun tulin,
kuuntelin tyhjyyttä,
hiljaisuutta.
Mitä se minulle kertoo?
Se kertoo harmaista tuvista,
elämästä entisestä.
Se kertoo, miten ennen elettiin
näillä rinteillä Kokkomäen.
Minulle muistoja kertovat
jokainen korsi ja kukka.
Nyt kuuntelen tyhjyyttä,
hiljaisuutta
kyläni kadonneen."

Kuusaalainen Kaija Peuhkuri on kertonut erään kotiseutumatkan kokemuksista seuraavaa:

"Kyl se ol matka. Kyl se ol matka. Meil ol nii hauskaa. Myö oltii Lillukkamäel, meil ol orkester ja myö tanssittii".

Kotiseutumatkoille osallistuu jopa kolmen eri sukupolven edustajia. Matkojen merkitys on suuri paitsi entisille muolaalaisille myös toisen ja kolmannen polven karjalaisille heidän Karjala-tuntemuksensa kannalta. Omasta ja perheeni puolesta haluan kiittää erityisesti Forssan Karjalaseurassa vaikuttavia Martti ja Aila Ihoa heidän aktiivisuudestaan Karjala-toiminnassa ja kotiseutumatkojen järjestämisessä.

Paluu juurille ilmenee myös sukututkimuksena, jonka avulla voidaan selvittää muolaalaisten sukujen historiaa ja yhteyksiä ja jossakin määrin myös yksittäisten ihmisten elämänvaiheita. Olen selvittänyt äidin puolelta tulevia karjalaisia juuriani 1700-luvun alkuun asti. Isoisäni suku on Valkjärveltä peräisin olevaa, mutta Muolaassa asunutta Turkin sukua. Isoäidin suku on Ihon sukua, jonka juuret ovat Sakkalilan seudulla Kaakkois-Muolaassa. Sekä isoisäni että isoäitini suvuilla on sukuyhteyksiä eri muolaalaisiin sukuihin. Näitä sukuja ovat mm. Kuusaan Känkäset ja Peuhkurit, Himalan kylän Suokkaat ja Telkkälän kylän Romut. Ihon suvun tunnetuin jäsen on isoäitini Aliina Ihon setä, legendaarinen kauppias ja maanomistaja Juho Iho eli "ihmeellinen Ihon Jussi", jonka kauppayhteydet ulottuivat Kannakselta Savoon ja Pohjois-Karjalaan ja idässä Venäjän pääkaupunkiin Pietariin saakka. Karjalan raja-alueasema merkitsi hänelle suuria mahdollisuuksia.

Hyvät kuulijat

Elämme 2000-lukua Euroopassa, joka on voimakkaasti yhdentymässä. Naapurimaamme Venäjä on sekin käynyt lävitse suurta muutosprosessia. Eurooppa suuntaa kohti uusia haasteita ja uutta tulevaisuutta. Samalla Euroopassa jatkuu keskustelu lähihistoriasta ja toisen maailmansodan aikaisista ratkaisuista ja niiden vaikutuksista kansojen elämään. Keskustelua tästä aiheesta tullaan pian käymään myös europarlamentissa. Me suomalaiset keskustelemme luovutetusta Karjalasta arvioiden sen tulevaisuutta eri näkökulmista. Karjala on historiallisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti meille läheinen alue, jonka myönteinen sosiaalinen ja taloudellinen kehitys on tulevaisuudessa meille tärkeää. Keskustelussa on tuotu esiin toisaalta ajatus Karjalan palauttamisesta osaksi Suomea ja toisaalta näkemyksiä eri keinoista, joilla madaltaa Suomen ja luovutetun Karjalan välistä rajaa ja raja-alueidemme eroja. Rajan madaltamiseksi on esitetty sellaisia konkreettisia toimia, kuten ulkomaalaisille myönnettävää oikeutta ostaa tai vuokrata maata Karjalasta. Karjalaa on tarkasteltu myös alueena, joka mahdollisesti voidaan saada Euroopan Unionin pohjoisen ulottuvuuden hankkeen piiriin, osaksi integroituvaa pohjoista Eurooppaa. Karjalan Liitto odottaa maamme hallituksen määrittelevän oman Karjala-ohjelmansa. Karjala-keskustelu on tällä hetkellä hyvin pinnalla ja osoittaa aiheen suuren merkityksen suurelle osalle suomalaisista. Tulevaisuus yhdentyvässä ja sotilaspoliittisesti muuttuvassa Euroopassa näyttää, mikä Karjalan asema tässä kokonaisuudessa tulee olemaan. Rohkenemme kuitenkin toivoa, että edessä olisi uusi vaihe, joka merkitsisi luovutetulle Karjalalle ja entisen Muolaan alueelle kehitystä ja nousua, vaihe, jota voisi kutsua uuden rakentamisen vaiheeksi.

Puheeni lopuksi siteeraan Muolaassa syntyneen kirjailijan Elvi Rajalan vuonna 2002 ilmestyneessä kirjoituksessa esittämää näkemystä Karjalasta, sen menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta:

"Kotiseutu on jotain sanomattoman omaa. Kotiseutua ei voi unohtaa. Tänään voimme nähdä Karjalan ja sanoa: "Elämä jatkuu." Karjala on meille edelleen toivon ja uskon asia. Toivossa on hyvä elää. Luomme toivorikkain mielin katseen tulevaisuuteen ja voimme vain sanoa: "Ihminen päättää, Jumala säätää." Karjala on osa suomalaista sielunmaisemaa. Karjalainen kulttuuri ja historia elävät edelleen.
Karjalainen kulttuuriperinne, johon kuuluvat elämänmyönteisyys, yritteliäisyys ja työnteko, on luonut pohjan karjalaisten hyvälle itsetunnolle. Se antaa uutta näkökulmaa elämään. Olemme tänäänkin moninaisten elämänvaiheiden jälkeen toivorikkain mielin kiitoksen paikalla. Voimme sanoa: "Älä itke enää, hymyile, kaunis Karjala." On aika Karjalan kansan riisua suruvaippa. Luopumisen tuska on läpikäyty. Se tekee aina kipeää.
On aika kysyä: "Ovatko raskaat kokemukset jäykistäneet vai tehneet taipuisaksi?" On tullut aika ojentaa kätensä, yhtyä kansojen mereen, olla erilainen ja olla silti olemassa. On tullut aika riisua suruvaippa, etsiä juurensa ja löytää katajansa, jonka piikit eivät enää pistä. On tullut aika pienen kansan ja Karjalan heimon kasvaa kansojen väliseen ystävyyteen ja sanoa: "Olen seisonut rauhan vartijana. Nyt ojennan käteni iloon."

..................................................................................................................................................
Muolaalaisten juhlat 25.7.2004 Forssan Urheilutalo
Pentti Kauniston puhe

Ystäväiset, miehet, naiset
juhlivat muolaalaiset
On mulle suotu kunnia
tässä kohden puhua.

Saan tuoda teille terveiset
tosi sydänlämpöiset
kun Hämeen heimon puolesta
saan asioita muistella.

Kun teitä tänään tervehdin
palailen mä menneihin
Muistojeni aarteistoihin,
joista sanat ammensin.

Viime syksynä olimme ystäväni Erkin kanssa matkalla muikkuverkoille Salkolaan mökille, jossa karjalaisuus sulkee tulijansa tiukkaan mutta lempeään syleilyynsä. Yht´äkkiä hän kysäisi: Missäs sie oot ens heinäkuussa. Kun vastasin, että kotimaisemissa pääasiassa, hän sanoi: Miull ois siul yks pyyntö. Tulisit sie puhhuu muolaalaiste juhlii. Tämä ehka johtui siitä, että varsin usein keskustelumme olivat tavatessamme kääntyneet Karjalaan ja karjalaisuuteen, johon minulla on monenlaisia henkilökohtaisia kontakteja jo sota-ajalta alkaen. Nuoremman miniänikin suonissa virtaa puoliksi muolaalainen veri.

Pienen pojan muistikuvat sota-ajalta eivät ole kovin kummoisia. Meille tuli sodan jaloista kolme pariskuntaa: Kuikat, joilla oli aikuisikää lähestyvä poika Olavi, Mansikat ja Sallit, On paljon puhuttu evakkoväen vastaanotosta ja suhtautumisesta heihin. Minulle ei ainakaan ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa siitä, että jotain hankausta olisi ollut. Lieneekö siten syynä se, että kodissamme yleensä ovet olivat lukitsematta ja meille saattoi tulla ohikulkija vaikka keskellä yötä sisään. Toisaalta äitinikin oli eräänlainen evakko. Hän oli kolmekymmentäluvun alussa lähdössä Pohjanmaalta Amerikkaan lamaa pakoon, mutta saatuaan ystävättäreltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että Tammelassa olisi vanhanpojan huushollissa emännöitsijän paikka, hän lähti ja jäi sille tielleen.

Muistan hyvin kuinka kaikki kolme siirtolaisperhettä asustivat meidän isossa pirtissämme kukin omassa nurkkauksessaan ja neljä emäntää sopi hyvin yhden suuren keittiön hellan ääreen sen lyhyehkön ajan, jonka he meillä olivat.
Tavaraa ei tulijoilla paljon ollut sen paremmin kuin karjaakaan. Heidän taustastaan tiedän sen verran, että kaikki olivat Antreasta. Perheet sijoitettiin sittemmin Hämeenlinnan lähettyville. Vanhempieni kanssakäyminen heidän kanssaan jatkui moniaita vuosia tämänkin jälkeen. Kuikan pappa opetti minut innokkaan kalamiehen kutomaan verkkoa ja Olli kuljetti meitä kakaroita polkupyörällään, jollaista meillä ei ollut.

En tiedä, kuuluivatko meillä asuneet siirtolaiset siihen joukkoon, kuin pari siirtolaisisäntää, joiden nautiskelua ravintolassa paikalliset puoliääneen ihmettelivät, että millääs noi karjalaismiehet täälä pystyy istuu, ku niillä ei ollu eres mittää tavaroita tullessaas. Tähän tuli pian vastaus: Ka meill tull nii kiire lähtö, ko ryssä pommitti yle aikaa, jot myö ei ehitty ottaa tavaraa liiemmält mukkaa, mut myö otettii rahhaa sitte vähä rutommast. Utelu päättyi siihen.

Koulussa en muista koskaan olleen kiistaa siirtolaispoikien kanssa. Naapurikylän koltiaisten kanssa sen sijaan kahinoitiin toistuvasti. Lapsuus ja nuoruusvuosilta on monenlaisia muistoja yhteisistä riennoista. Komeimmat muistot lienevät siinä, kun Tammelaan useampia kertoja saatiin kultaisia kuokkia sokerijuurikkaan harvennuskilpailuista. Suurin ansio siitä lankesi karjalaispojille –Liskin Paavo etunenässä. Yhteisiä rientoja olivat myös 4 H- kerhon puitteissa pidetyt iltamat, joiden sieluna häärivät samat pojat. Osittain tämän ansiosta ja toki myös äidin perintönä, olen siitä lähtien ollut mukana monenlaisissa riennoissa koko ikäni.

Jos jossain oli hämäläisillä sopeutumista tulijoiden mentaliteettiin oli sitä toki toisella osapuolellakin, Kerrotaan, että muuan tunnettu siirtolaisisäntä yritti moneen otteeseen saada alkuun keskustelua linja-autossa matkatessaan. Kun minkäänlaista kontaktia ei syntynyt, hän teki kuljettajalle kysymyksen: Mihin sie oikein tätä mykkälaumaa kuletat?

Kun sitten myöhemmin karjalainen vilkkaus ja yritteliäisyys sekoittui hämäläiseen mentaliteettiin, ovat tulokset olleet merkittäviä.
Kaikella on tarkoituksensa. Kaikella on suuri ohjaajansa. Kun Neuvostoliitto aloitti rosvoretkensä Suomeen –sellaiseksihan sota voidaan yksinkertaisesti katsoa, oli tarkoituksena siirtää kansamme se osa jota ei olisi surmattu jonnekin itään ja sulauttaa sinne. Stalin päätti, mutta Jumala sääti. Sen sijaan, että syntyi itäisille maille jonkinlainen sekakansa, syntyi tänne keskelle sydän-Hämettäkin kansallisia elinvoimaisia yhteisöjä, joissa karjalaisen vilkkauden ja yritteliäisyyden siivittämänä on saatu hämäläisellä jääräpäisyydellä ryyditettynä saavutuksia, jotka hakevat vertaistaan. Muuten – kuinkahan moni tässä salissa olevista olisi jäänyt ilman nykyistä puolisoaan tai kokonaan syntymättä ilman tuota ankaraa murrosta.

Forssan seudulla heimojen jopa kansojen sekoittuminen on ollut jokapäiväinen asia tehdasyhdyskunnan synnystä alkaen. Lieneekö siinä syy, miksi täällä sopeutuminen oli mielestäni helpompaa puolin ja toisin.
Karjalainen kulttuuri on lyönyt leimansa niin juhlaan kuin arkeenkin. Olin sodan jälkeen kansainvälisellä nuorisoleirillä. Hämeessä kun oltiin tarjottiin myös hämäläistä herkkua –piapoo. Muistan ikäni, kun muuan pohjoiskarjalaisneito, kuultuaan, mitä se oli, lausahti ykskantaan, että mie en sikkain ruokaa syö. On myönnettävä, että karjalaiset herkut piirakat ja paisti ovat toki paljon sopivampia tällaisen hämäläisenkin suuhun. Nykyisin ne ovat useimpien pitopöytiemme vakioherkkuja. Vaikka vuosia on kulunut ihmisiän verran, muistan vieläkin Kuikan mamman tekemät peruna- ja ryyni- ja marjapiirakat.

Aikuisiällä nimenomaan Muolaaseen törmäsin ollessani jonkinlaisena oto toiminnanjohtajana. Eräänä päivänä sain puhelun, jossa nimetön soittaja kysyi: Voik sinnuu luottaa? Kun vastasin näin olevan, hän jatkoi, että olisi hieman arkaluontoista asiaa. Keskustelun jatkuessa selvisi, että kyse oli osasta Muolaan kirkon hopeita, jotka siihen aikaan olivat ns. kuumaa tavaraa. Hopeat ilmestyivät poissa ollessani museonhoitajalle, eikä hän aavistanut, mitä pakkaus sisälsi Laitoin hopeat varmaan talteen. Sieltä ne myöhemmin ovat saaneet paikan museossamme. Tänäkään päivänä en tiedä varmuudella soittajaa ja esineiden tuojaa, mutta omat aavistukseni ovat melkoisen vakaat! Esitän näin julkisesti kauniin kiitoksen luottamuksesta, sekä vuosikymmeniä jatkuneesta rikastuttavasta heimojen yhteistyöstä Kotiseutuyhdistyksen kanssa. Vielä kerran myös kiitokset Forssan seurakunnan puolesta rikastuttavasta toiminnastanne!

Kun kauniina kesäpäivänä laskeudun Uukuniemellä –taas muutaman päivän kuluttua- lankomieheni kotitalon himmeän hämärän verhoaman koivulehdon lehvistön suojasta Korpijärven rantaan, ja näen muutaman sadan metrin päässä rajalinjan, en yhtään ihmettele äsken lauletun Karjalan kunnalla laulun sanoja: On sinne mun kaiho pohjaton. Suomen kansalta on taas kerran kyselty, mitä mieltä he olisivat Karjalan palauttamisesta. Enemmistö ei sitä kuulemma halua. Pari kertaa rajan takana vierailtuani, olen saanut jonkinlaisen kuvan pienestä osasta aluetta. Kuva ei kaikilta osiltaan vastaa rajan tällä puolella olevaa Karjala-kuvaa, mutta siitä huolimatta kuulun niihin, joiden mielestä palauttaminen, tai ainakin jonkinlainen nautintaoikeus olisi ainoa keino jolla ryöstäjä voisi edes hieman sovitella sitä, että suuri osa suomalaisista menetti kotinsa –monet jopa kahteen kertaan ja eräät lapsuuden ajan ystäväni myös isänsä. Varsinkin vanhemmalle väelle synnyinseutu on aina synnyinseutu.

Kun täytin tuossa vuosia, sain kahdelta lähimpään ystäväpiiriini kuuluvalta evakkopojalta lahjaksi kirjan. Toinen on: "Vot sano ryssä ja taas pussas". Sen sivulle on kirjoitettu suuresti arvostamani sanat: "Karjalaisuuden ystävälle". Toinen on: "Parrai päi". Karjalakysymys ja veteraanit vaiettiin tässä maassa kuoliaaksi vuosikymmeniä. Onneksi olemme päässeet jo sen ajan yli jolloin Suomen johto sanoi: Da, da ja taas pussas.

Parrai päi kirjaan on lainattu Akseli Gallen-Kallelan sanat:
Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa,
että eespäin aina toivon, että taapäin aina halaan.
Siinä olkoon meillekin ohjenuoraa ponnistellessamme yhdessä eteenpäin elomme mutkaisella ja mäkisellä polulla! Kaiken maallisen meiltä voi ryöstää, mutta siitä, minkä olemme tallentaneet muistojemme aarteistoon, voimme aina ammentaa käyttövoimaa haaveillemme ja tuleville päämäärillemme. Kun sen taivaltaessamme muistamme, niin hämäläisittäin sanottuna: Kyä kaikki järjestyy eli kaik o parrai päi!

Ystäväiset miehet, naiset
karjalaiset laulavaiset.
Tässä kulku aatosten
hämäläisen miekkosen.

Juurenne aina muistakaa
perinteitä vaalikaa!
Unohtamatta Karjalaa
edelleenkin juhlikaa!

Olkoon onni teillä myötä
jatkaissanne täällä työtä.
Luoja päivänne siunatkoon
ja niitä paljon antakoon!