 |
Muolaalaisten seuran kotisivu Muolaa.fi
|
|
|||||||||
| Juhlapaikat 1949-1988 Forssa 2011 Jokioinen 2009 |
Tietoa aiemmista pitäjäjuhlista tällä sivulla _________________________________________________________________________________ Forssa 2011 Muolaan Pitäjäjuhlat Jokioisissa 26.7.2009 klo 10.00 Ehtoollisjumalanpalvelus Alttaripalvelus kirkkoherra Jyrki Koivisto klo 11.30–13.00 Ruokailu Paanan koululla klo 13.00 Muolaalaisten seuran vuosikokous Paanan koululla klo 13.30 Päiväjuhla Paanan koululla Musiikkia Teuron Torvet, joht. Tauno Lehtonen Yhteislaulu Karjalaisten laulu Kunnan tervehdys kunnanjohtaja Jarmo Määttä Laulua Sanna Pietiäinen, säestys Hannu Mattila Juhlapuhe kirjailija Heikki Luoma Yhteislaulu Karjalan kunnailla Yhteislaulu Hämäläisten laulu Laulua Sanna Pietiäinen , säestys Hannu Mattila Päätössanat Akaan edustaja Loppuhartaus rovasti Risto Heikkilä Heikki Luoman juhlapuhe, Muolaan pitäjänjuhlat, Jokioinen 26.07.2009 ARVOISAT JUHLAVIERAAT Saatuani luottamustehtävän tulla puhujaksi tähän arvokkaaseen Muolaan Pitäjän juhlaan, päädyin taas kerran pohtimaan mikä on oma suhteeni karjalaisuuteen? Pitäisikö minun tietää aiheesta enemmän kuin tiedän, jotta voisin sanoa jotain riittävän painavaa tässä historiallisessa tilaisuudessa. Totesin pian, että tiedoiltani olen ehdottomasti lähempänä Joukahaista kuin Väinämöistä, mutta monessa mielessä voin silti sanoa olevani melkoinen asiantuntija. Viidenkymmenen prosentin vahvuudella minulla on karjalaiset juuret, jotka ovat saaneet voimansa Karjalan kannaksen maaperästä ehkä jopa vuosisatojen ajan. Tuon lisäksi satun kuulumaan siihen ikäryhmään, jonka jäsen voi sanoa olevansa toisen polven evakko. Tämän karjalaisempia ihmisiä, ja nimen omaan kannaksen karjalaisia, ei ole enää kovin runsaasti tässä maassa. Kuuntelemalla itseäni tiedän millaista on tämän päivän karjalaisuus. Tai tarkemmin sanoen: karjalaisuus on myös tällaista. Toki karjalaisuus oli minulle todellisuutta ja itsestään selvyys koko lapsuuteni ajan. Vaikka kaksikymmenvuotiaaksi saakka ilmensin itseäni pelkästään pohjoisen keski-suomen murteella, olin kasvanut karjalan murteen itsestään selvässä vaikutuspiirissä. Murre ja äitini voimakas persoona olivat yhtä, ja hän puhui koko elämänsä ajan vahvalla itsetunnolla omaa kieltään. Aivan perustellusti voin sanoa, että ensimmäinen äidinkieleni on karjalan murre, tarkemmin paikallistettuna valkjärveläisen Kahkaalan kylän puheenparsi sellaisena, kuin äitini ikäpolvi sitä haastoi. Äitini oli mainio kertoja. Veljeni pikkupoika antoi siitä kerran parhaan tunnustuksen sanomalla, että kun mummo ryhtyy kertomaan Karjalasta, tuntuu ihan siltä kuin alkaisi kotimainen elokuva. Tuo mummo ei tyytynyt tapahtumien toteavaan kuvaukseen, vaan tapahtumissa olivat aina voimakkaasti mukana ihmisten tunnetilat ja heidän välisensä dialogi. Usein vuoropuhelu jatkui pitkän tovin ilman sen kummempia paranteeseja, vain selventävillä huomautuksilla: hää sano, mie sanon, tai: myö sanottii, hyö sannoit. Joskus ihmiset myös virkkoivat ja haastoivat. Sanomisen, haastamisen ja virkkamisen käyttö noudatteli käsittämättömän hienosäikeistä lainalaisuutta. Olin käsittävinäni että virkkaminen oli jotain painokkaampaa kuin sanominen tai haastaminen. Se kuvasi myös oivasti sitäkin, jos joltakulta loppuivat sanat: - Hää ei osant virkkaa ennää mittää! Tämä koski kuitenkin lähinnä jäyhiä pohjoisen Keski-Suomen asukkaita, joiden keskelle äijäni Antti Liskin perhekunta sijoitettiin välirauhan aikaan. Oman heimomme kohdallahan sanojen loppumisen mahdollisuus on lähinnä teoreettinen. En tiedä onko millään muulla heimolla yhtä kuvaavaa määritelmää sille, että on aikaa istua yhdessä ystävien ja naapureitten kera : Käyvvää tarinoimaa! Ja itsekin osasyyllisenä moiseen uskallan virkkaa, että sitä tarinaa tulee kuin turkin hihasta! Lukemattomia kertoja olen äitini kerronnan loihtimissa mielikuvissa kokenut ensimmäisen evakkoon lähdön tunnelmat, matkustanut härkävaunussa marraskuisten maisemien halki kohti tuntemattomia seutuja, ja kohdannut vastaanottavien lounaishämäläisten oudon puheenparren. Uskon, että moni evakko kuuli silloin ensi kertaa vierasta murretta. Sama koski myös monia vastaanottajia. Vaimoni pappa Onni Suonpää kertoi olleensa Minkiön asemalla vastaanottamassa talvisodan evakkoja. Kun junavaunujen ovet avattiin, papasta tuntui kuin vellipadan kantta olisi nostettu. Sama puheensorina jatkui reessä matkalla sijoitustaloon. Papan mukaan naiset puhuivat ihan koko ajan, mikä tuntui tilanteen huomioon ottaen oudolta. Kaksi eri heimomenttaliteettia siinä kohtasivat toisensa. Sodan seurauksena Karjalan heimo joutui sopeutumaan uusiin oloihin, niin myös valtaväestön tapaan ilmaista asioita. Vastaanottajat eivät aina ymmärtäneet sitä, ettei evakkomatkalle lähdetty pyhävaatteissa, ja että reissussa ihminen rähjääntyy, puhumattakaan pakoreissussa. Omanarvontunto oli säilytettävä ilman kaikkea sitä, mitä ei voitu tai ehditty ottaa mukaan. Ei siis ole ihme, että vilkkaan karjalaisen ja hieman vakavamman kanta-asukkaan kohdatessa saattoi helposti syntyä tilanne, jossa tosiaan "hää ei osant virkkaa ennää mittää!" Ehkäpä oli joskus niinkin, ettei tuo "hää" saant suuvvuoroo. Kieli on vahva osa jokaisen ihmisen identiteettiä. Se on myös ase, joka meiltä karjalaisilta unohtuu välillä varmistamatta. Vastaisku livahtaa rasvatun salaman tavoin. Voihan sitä miettiä sitten jälkikäteenkin mitä oikein tuli sanottua. Viimeisenä sotavuotena syntyneenä toisen polven evakkona heräsin hahmottamaan ympäröivää maailmaa aikana, jolloin äitini, hänen lähiomaisensa, koko suku, koko karjalan heimo, ryhtyi monien menetysten jälkeen pureutumaan kiinni uuteen elintilaansa. Monet äidinpuoleisen sukuni miespuoliset jäsenet olivat juuri päättyneiden sotavuosien aikana puolustaneet pakkorajan taakse jäänyttä kotiseutuaan kiväärein, konepistoolein, tykein. Naiset olivat tehneet oman panoksensa lottina, työvelvollisina, huolehtineet lapsista ja vanhuksista ja pitäneet perheet koossa vaikeissa oloissa. Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana olen äitini kuvausten kautta elänyt lukemattomat kerrat lävitse kaiken sen, mitä sota meidän suvullemme aiheutti. Oman elämänkokemuksen karttuessa olen yhä paremmin alkanut ymmärtää, miten eri elämänvaihetta elävät ihmiset nuo tapahtumat kokivat. Jokainen heistä menetti jotain itselle korvaamatonta. Mieleeni on jäänyt riipaiseva kuva eräästä Talvisodan evakkoon lähtijästä. Pieni tyttö istuu reen pohjalla ja itkee lohduttomasti. Kun kysytään itkun syytä tyttö sopertaa, että mummon kukkasetkii kuoloot kaik ko ei kettää jää kastelemmaa. Jos onnella on mittakaavansa, niin samoin on myös menetyksillä. Mielessäni on unenomainen muistikuva eräästä tilanteesta Kyyjärven evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneen vahtimestarin pienessä asunnossa. Olen ollut silloin noin kolme- tai neljävuotias. Joukko miehiä ja naisia istuu vakavina pöydän ympärillä. He jakavat keskenään koreita ja melko kookkaita paperilappuja. Äitini istuu ihmisten joukossa, muut ovat hänen sisariaan ja veljiään. Pöydän päässä jotenkin poissaolevana istuva vakavailmeinen ikämies on äijäni Antti Liski, Anttolan talon entinen isäntä. Vaikka jaetaan koreita papereita, vaistoan tunnelman alakuloisuuden. Miten voisin käsittää, että äijäni, äitini, enojeni ja tätieni synnyinkoti on muuttunut ensin savuksi ja sitten nipuksi papereita. Tulipalosta jää usein kovin vähän jäljelle, niin tässäkin tapauksessa. Noita koreita papereita jakamassa oli enää kahdeksan sisarusta. Vapaaehtoisena sotaan lähtenyt enoni, nuori suojeluskuntalainen, oli kirjoittanut sisarelleen päässeensä rintamalla vakinaiseksi sotilaaksi, vaikka ei ollut suorittanut varusmiespalvelusta. Sotamies Teodor Liskin sankarilaatta sai paikkansa Ypäjän miesten laattojen joukossa. Nuoren enoni puhdas tenori ei tulisi enää koskaan kaikumaan Valkjärven kirkossa. Toinen enoni, äitini valokuva-albumin komein sotilas, alikersantti, oli haavoittunut vaikeasti talvisodan Pasurinkankaalla, mutta toimi jo vahtimestarina äsken mainitulla rukoushuoneella. Valkjärveläisten sijoituspaikoiksi oli Jatkosodan jälkeen määrätty sijoitusalueen pohjoisimmat kunnat. Keuruulta oli Antti Liskin perillisille tarjottu maapaikkaa, vai oliko peräti maapaikkoja. Yksikään heistä ei ottanut maata vastaan, tai jäänyt asumaan sinne. Syyn voisi ehkä päätellä vertaamalla eteläkannakselaisen Valkjärven ja minkä tahansa keskisuomalaisen pitäjän maaperää. Valkjärven alueella ei aura kolahtanut peruskallioon missään kohdassa, mutta Keski-Suomen pitäjissä maanpinnan yläpuolelle nousee sekä kallioita että irtokiviä kiitettävän runsaasti. Valkjärven miehille on täytynyt tarjottua maastoa tarkkaillessaan syntyä ajatus, ettei vertaus kivisen pellon kyntämisestä ollut pelkkä vertaus tässä mainitussa yhteydessä. Äitini sisaruksetkin ottivat maan sijasta korvauksena vastaan rahaa ja noita värikkäitä paperilappuja. Setelit söi pian inflaatio, valtion obligaatiot kestivät hieman paremmin ajan hammasta, sikäli kuin jollakulla oli niitä varaa piironginlaatikossaan säilyttää pitempiä aikoja. Vanhan Antin selkä oli kuvaannollisesti taittunut toiseen pakkolähtöön. Ensimmäisen pakkolähdön jälkeen, omille mailleen palattuaan, hän oli jaksanut aloittaa alusta, toinen lähtö oli liikaa seitsenkymmenvuotiaalle miehelle. Usko Jumalan oikeudenmukaiseen johdatukseen ei horjunut, mutta ihmisen kestokyvyllä on rajansa. Antin viljelyt oli viljelty. Kannaksella hänen pojistaan olisi epäilemättä tullut maamiehiä, nyt heillä oli edessään Stalinin saneleman rakennemuutoksen arviointi ja siihen sopeutuminen. Valkjärveläiset olisivat mieluummin asettuneet Lounais-Hämeeseen, välirauhan ajasta tutuille paikkakunnille, mutta eduskunnassa ja ministerinäkin sattui sodan aikaan ja sen jälkeen vaikuttamaan muolaalaisten mahtimies Eemil Luukka. Valkjärveläisten luottamusmiehet protestoivat pohjoiseen Keski-Suomeen siirtoa vastaan, mutta turhaan. Muolaalaiset saivat jäädä asumaan ja asettautumaan viljaville saviaukeille, pääasiassa Jokioisten ja Forssan seuduille. Luukan osuudesta mainittuun asiaan minulla on vain suusanallista perimätietoa, mutta ei liene kohtuutonta se, että joku pitää omiensa puolta, jos voi. Henkilökohtaisesti minulla on ministeri Luukan toiminnasta pelkkää hyvää sanottavaa, sillä eiväthän isäni ja äitini olisi muuten koskaan tavanneet toisiaan, ja minä olisin jäänyt syntymättä tähän maailmaan. Ainakin toistaiseksi, mehän emme tunne Luojan suuria suunnitelmia. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Olen varma että juhlayleisön joukossa on lukuisasti ihmisiä, jotka voisivat filosofoida samaan tapaan. Jos muolaalaiset olisi sijoitettu Keski-Suomeen, niin moni avioliittoon johtanut romanssi olisi jäänyt syntymättä. Ihmisen kohtalo koostuu paljon pienemmistäkin sattumuksista kuin pakkosiirtolaisuus. Sikäli päivä on tehnyt kierroksensa, että uudistalomme valmistui pari vuotta sitten Kiipulle, linnuntietä mitaten viiden kilometrin päähän äitini perheen ensimmäisestä sijoitustalosta, eli Kartanonkylän Memmarista. Kuka vielä kehtaa väittää, etteivät myöskin karjalaiset osaa olla omapäisiä? Ei ole tiedossani, miksi Valkjärven hietakankaiden ja pähkinämäkien miehet ja naiset määrättiin asettautumaan nimenomaan juuri sijoitusalueen pohjoisimpaan kolkkaan. Vaikka Saarijärven Paavo kansallisrunoilijamme mukaan nujersi hallan sitkeydellään, niin hengiltä ei hänkään sitä saanut. Entisille Vuoksen varren asukkaille tuo uusiutuva luonnonhaitta oli melko outo vieras. Kun vertaan keskenään kahta hyvin tuntemaani kuntaa, eli synnyinpitäjääni Kyyjärveä joka on Keski-Suomen pohjoisin kunta, ja nykyistä kotipaikkaani Jokioista, niin ero siirtolaisasutuksen syntymisen kannalta on merkittävä. Kyyjärven pinta-alasta on nimestään huolimatta melko vähän vettä, mutta sitä enemmän metsiä ja soita. Jokioisilla siirtolaistilat lohkottiin Kartanon viljelysmaista, Kyyjärvellä olisi pellot pitänyt raivata raakaan korpeen. On helppo ymmärtää vaikkapa kivettömiä ja tasaisia Mutajoen niittyjä viljelleiden sukulaisteni vastenmielisyys. Kukkivista kummuista ja mansikkamaista runoilevan Keski-Suomen kotiseutulaulun säkeiden sijaan saattoi kannaksen miesten mieleen nousta hieman jylhempiä riimejä: "Tääl on hanki ja jää, tääl on halla ja yö." Niinpä Kyyjärvelle ei syntynyt valtion toimesta yhtään siirtolaistilaa, Jokioisille niitä syntyi noin 180, ja lisäksi lähes sata omalle tontille rakennettua taloa. Sodan jälkeen Kyyjärvellekin syntyi kuitenkin uutta asutusta, sillä pitäjän väestö lisääntyi siirtolaisten tultua, ja nuoret parit rakensivat itselleen koteja. Isäni ja äitini saivat tupansa valmiiksi jo sodan aikana, ja minäkin saatoin syntyä maailmaan oman katon alla. Monta kertaa olen aikuisikäni aikana ihmetellyt, lieneekö tässä maassa montakaan lautarakenteista taloa saatu kasaan niin vähillä nauloilla? Siirtokarjalaisille sota merkitsi ammattien kannalta nopeaa rakennemuutosta. Oman lähimmän karjalaissukuni talonpoikaisuus loppui lähes kokonaan sotavuosiin. Ainoastaan äitini vanhin veli ja sisar jatkoivat oman maanhankinnan kautta maanviljelijöinä Jokioisilla ja Ypäjällä. Menttaalisella tasolla talonpoikaisuus eli ja elää suvussani huomattavasti sitkeämmin. Sota ja etenkin sotakorvausten maksaminen vauhditti rakennemuutosta koko maassa. Kymmenille tuhansille siirtolaisillekin tuli pakon sanelemaksi vaihtoehdoksi vaihtaa maamiehen ammatti johonkin muuhun. Merkille pantavaa on myöskin se, että esimerkiksi valkjärveläisten kuuluisa ajopelien valmistus loppui sotavuosiin. Maailma nousi pyörille, mutta nyt kumipyörille, ja kepiät kirkkokärrit ja koreat kirkkoreet joutivat lahoamaan tallien taa nokkosten keskelle. Teillä muolaalaisilla oli paremmin aikaa kestävä tuote: savipotteja tehdään edelleen. Isoisäni Anttikaan ei sodan jälkeen enää koskaan harjoittanut tuohon kärri- ja rekiteollisuuteen liittynyttä sivutoimista sepän ja puusuutarin työtään. Antti toi toisessa pakkolähdössä mukanaan kaksi tervaamatonta ja raudoittamatonta kärrynpyörää. Sota keskeytti niiden valmistumisen, ja mitäpä maansa, ja koko elämäntyönsä menettänyt vanha mies olisi niillä enää tehnytkään. Sodan-aikana ja sen jälkeen solmittiin kymmeniä tuhansia seka-aviolittoja siirtolaisten ja kanta-asukkaitten välillä. Noista avioliitoista syntyneet lapset saivat usein melko ristiriitaisen sekoituksen kahden erilaisen heimon luonteenpiirteitä. Keskisuomalaisen isän ja karjalaisen äidin poikana olen jäävi puhumaan siitä asiasta tämän enempää, sanonpa vain että ristiriita on tunnetusti jopa luovuuden edellytys. Puheeni alussa pohdiskelin omaa karjalaisuuttani. Mielestäni sitä ei voi eikä pidäkään arvioida periytyneiden geenien määrällä vaan tunteen kautta. Jokainen voi mitata sitä omakohtaisesti vaikkapa sillä mittarilla, miltä tuntuu kuunnella tai laulaa itse mukana "Jo Karjalan kunnailla lehti puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu…" Minuun se vaikuttaa samalla tavoin kuin synnyinmaakuntani Keski-Suomen kotiseutulaulu: "Männikkömetsät ja rantojen raidat, laaksojen liepeillä koivikkohaat…" Hämäläisten laulu sen sijaan hakee parhaillaan paikkaa sielussani, kuin Satusedän uuni Kalle Päätalon kotipirtissä. Kansakoulussa laulettiin Hämeen valkotukkaisesta sinisilmä neitosesta. Omalla kohdallani tuo säe oli enne, joskin hämäläinen vaimoni on enemmän tumma kuin vaalea. En ole koskaan käynyt Karjalan kannaksella, mutta silti tuntuu kuin se olisi toinen synnyinseutuni. Olen kuin äidinmaidossa kokenut pakkolähdön haikeuden ja Karjalan ikävän. Eikö se ole osoitus mielen perinnöstä? Kielenperinnönkin olen saanut ja myös pitänyt perinnöstäni huolta parhaan kykyni mukaan. Kahdessa evakkoaiheisessa näytelmässäni puhutaan äitini kieltä, kolmanteen yritin tallentaa muolaan murteen ominaispiirteitä. Evakkojunien härkävaunuissa, kärrien ja rekien pohjilla oli tuotu jotakin sellaista, mitä minkään pakkorauhan ehdot eivät voineet viedä: Se oli karjalainen mieli ja kieli. Vuosikymmenten jälkeen on puhutun kielen perintö hiljalleen kulumassa loppuun, mutta mielenperintö tulee säilymään pitkälle tulevaisuuteen. Karjalainen mieli on meissä jälkipolvien evakoissa sisäänrakennettuina luonteenpiirteinä, halusimmepa sitä tai emme. Ja kun Suomen heimot ovat joskus, ehkäpä vasta vuosisatojen kuluttua lopullisesti sulautuneet yhteen, niin uskon, että viimeisenä kannakselaisen luonteen ilmentymänä välähtää vielä esiin heimomme omaperäinen, kovien koettelemusten kirkastama huumori, kuin savolainen venkoilu yhä edelleen Värmlantin suomalaismetsissä: Vaikkapa muinaisen rahdin ajanan tyyliin Pietarin tiellä: "Hyvästhä tää männöö, hevone on jo polvillaa!"
|
